keskiviikko 18. heinäkuuta 2012


LÄSNÄ.
PRESENT.

Tampereen rautatieaseman ikkunat
Pirkanmaan 6. Triennaali
"Ole kuin kotonasi"

12.9.-18.10.2015

----------------------------------


Lempeä huumori muistuttaa lorua

On lintuja, makkaroita, puita ja oravia. Sieniäkin on ja banaaneita. Hanna-Riikka Heikkilän maalausten aiheet ovat konkreettisia ja tunnistettavia. Teokset ovat hyväntuulisia tai melankolisia. Olennaista on, että ne eivät naura kovaa, eivätkä itke suureen ääneen.

Ne kulkevat pohjoisen temperamentin tunneskaalaa ja luottavat hienovireisiin vihjeisiin ja huomioihin. Teoksissa on tyyneyttä. Ne ovat pysähtyneiden hetkien taidetta, levollisia ja levolle kutsuvia.
Maalausten perusvire on syvästi inhimillinen. Niiden pehmeä ekspressionismi on herkkää ja kepeää.
Osassa maalauksia on sisään leivottua levottomuutta ja ahdistavia pohjajuonteita, jotka luovat kuviin sisällöllisiä jännitteitä. Tällöinkin niitä leimaa pitkälti absurdi huumori. Heikkilä luo taiten outoja mielleyhtymiä, hassuja rinnastuksia sekä rikkoo kuva-alan sommittelua leikkisästi.

Vaaleanpunainen väri on yhdistetty Heikkilän teoksiin aina. Hänen vaaleanpunainen ekspressionisminsa ei ole kuitenkaan yksiväristä. Synkät tummat sävyt elävät vaaleanpunaisen rinnalla miltei yhtä vahvoina.

Esittävät aiheet eivät perustu todellisuuden jäljentämiseen. Ne ovat surrealismia hipovia kuvia alitajunnasta. Niiden sisällä elävät kertomukset ovat katsojan kertomia. Heikkilä ei itse rakenna maalauksiinsa tarinoita, mutta piirrosjäljessä on yhteneväisyyksiä suomalaiseen nykysarjakuvaan.
Vaikka hänen maalauksissaan on sadun elementtejä, ne muistuttavat enemmän runoja tai loruja. Ne polveilevat hauskasti, mutta kiertyvät lopulta yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jonka olennaisia asioita on viivan rytmi ja värien sointi.

Heikkilä piirtää siveltimellä. Viiva on näennäisen haparoivaa. Se etsii reittiä ja seikkailee teoksen pinnalla välillä ohuena lankana, välillä paksuna kuin naru. Hän maalaa elävää viivaa suurpiirteisien muotojen, leveiden siveltimenvetojen ja selkeiden väripintojen päälle. Näin hän nostaa abstraktia värimaalausta muistuttavasta pohjasta esiin tunnistettavia elementtejä. Viiva on maalausten esittävin elementti.

Heikkilä on maalannut perinteisesti melko kaksiulotteisesti. Teokset pelaavat jännitteisellä sommittelulla ja ovelasti rikotuilla väriharmonioilla mutta ovat harvoin kolmiulotteisia. Nyt kuitenkin kuvien pintaan on uutena jälkenä tullut spraymaalaus. Piirrettyään viivaa Heikkilä peittää jälleen, osa piirroksesta katoaa spraylla tai siveltimellä maalatun pinnan alle.

Heikkilä käyttää erikokoisia maalauspohjia. Pikkuriikkiset pohjat soveltuvat aivan pienten yksityiskohtien kuvaamiseen, suurikokoisiin levyihin mahtuu kokonainen maailma. Hänen pienet teoksensa ovat usein kuin arvoituksia: aihe on kätkeytynyt kuvan reunojen ulkopuolelle ja katsojaa jekutetaan keksimään se.

Heikkilän maalausten parissa viihtyy mielikseen. Niiden kohdalla ei tarvitse ottaa paineita siitä ymmärtääkö sisältöjä, saako kiinni käsitteellisestä kontekstista tai löytääkö teoksista taidehistoriallisia viitteitä. On paljon mukavampaa koettaa rakentaa tarinaa lemmentyötä tekevien lintujen tai makkaravyyhdin ympärille.

Veikko Halmetoja, kuvataidekriitikko




Hanna-Riikka Heikkilä’s art

Heikkilä’s work has always been associated with the color pink. Nevertheless, her pink expressionism is not monochromatic. Almost as strong as the pink, are the dark, grim shades which also coexist in her work.

Heikkilä draws with a brush. Her lines are deliberately shaky. Adventurously they explore the surface of the painting – sometimes as thin as thread and sometimes as thick as string. The lines have a purpose: they create narratives into Heikkilä’s paintings. They develop into birds, squirrels, bananas and sausages. They grow into tree trunks and flower stems. They are the most representative element in Heikkilä’s paintings. Her works are almost always representational. Yet, at the same time they are vivid in an abstract way. They are all about rough shapes, wide strokes, and distinct blocks of color. Without the lines, it would be tempting to view Heikkilä’s paintings as abstract compositions.

Traditionally, Heikkilä’s paintings have been rather two dimensional. They play with intense compositions and sophisticated broken color harmonies, but are seldom three dimensional. Now however, Heikkilä has created a new dimension into her works with spray paint. Spray paint brings a whole new aesthetic level to the paintings as it covers the motifs like snowfall or creates a ground color that is smoother than when using a brush.

Heikkilä’s representative motifs do not aim to replicate reality. Rather, they are depictions from the subconscious that verge on surrealism. The stories within them are told by the spectator. Heikkilä herself does not spin tales in her paintings, even though there are correspondences with her work and contemporary Finnish comic art.

Birds are recurring figures in Heikkilä’s work. There is often a strong likeness between the birds but they are never the same character; they represent something new in every painting. Heikkilä does not aim for narrative continuity, but rather believes in the individual tale told by each painting.

The overall tone in Heikkilä’s paintings is deeply humane - their soft expressionism is delicate and airy. Yet some of them are entangled with restlessness and fraught undertones, which create internal tensions into the paintings.

Absurd and skillfully applied humor is distinctive to Heikkilä’s work. This humor comes from bizarre associations, from kooky comparisons and from frisky sausages and bananas making unexpected appearances in landscapes. It is a pleasure to spend time with Heikkilä’s paintings without any pressure over having to have to understand why the motif is a sausage coil or a pair of birds on a mission of love.

Veikko Halmetoja